Kotisairaalassa

Maanantaina pääsin kotiin Jorvista ja koko tän viikon täällä käy kotisairaanhoitaja tiputtamassa muhun lääkettä kolmesti päivässä. Mun olo on jo ihan terve ja labratkin oli normaalit, mutta kuuri pitää vetää loppuun, kuten tavallista.

Alussa käytettiin kamerajalkaa tippatelineenä, kunnes hoitajat toi oikean telineen

Sairaaladieetti oli niin tiukka, etten mä pystynyt noudattamaan sitä. Yritin kyllä, koska mulla olis tota vararavintoa kyllä ;) Söin henkeni pitimiksi suklaata ja berliininmunkin ja yhtenä päivänä siippa tuli mun kaa syömään pitsaa. Tästä virisi keskustelu, kuinka paljon mä lihon, kun vaan makaan ja syön. Oma veikkaukseni oli, että laihtuisin, kun elimistöstä poistuu nestettä ja syödyn ruuan massa on tavallista pienempi.

Ja kukas tunteekaan oman pötsinsä parhaiten?
Ennen lasareetiin menoa edellisen viikonlopun punnitustulos oli 86,4 kg. Kotiinpaluun jälkee ekana aamuna painoin 85,4 kg eli kilo oli haihtunut. Seurasin painoa uteliaana joka aamu ja tänään eli neljännen kotona vietetyn yön jälkeen olen ottanut tappiot takaisin: 86,5 kg.

Eilen jomotteli vasenta polvea. Missään asennossa ei ollut hyvä olla minuuttia pidempää aikaa. Yllättävän harvoin polvet vaivaa mua, vaikka pompin menemään tällä ruholla. Viikon mittainen täyslepo sen sijaan oli niille liikaa. Parempi vaan jatkaa pomppimista :D

Ja onneks kohta pääsen taas pomppimaan ja elämään normiarkea. Sairaana oleminen on yllättäen ottanut mua päähän aivan minimaalisen vähän. Yleensä mua ketuttaa ihan suhteettoman paljon, jos asiat ei etene suunnitelmien ja ennakkotietojen mukaan, mutta jostain syystä mulle on ihan ookoo se, että sairaalahommissa eletään hetkessä. Ehkä mun odotukset oli realistiset, kun olen viime vuosina kuullut seniorisukulaisten kokemuksia...
Eikä varmaan haitannut nähdä sairaalassa porukkaa, joiden elämä tulee tästä eteenpäin aina olemaan rajoittunutta. Ei oma parin viikon breikki tunnu enää juuri miltään siihen verrattuna.
Itselleni epätyypilliseen tapaan olen pysynyt positiivisella mielellä. Jos on ollut vähän tylsää niin olen iloinnut siitä, että saa levätä, eikä tarvii tehdä mitään ja moniin muihin saatavilla oleviin tauteihin nähden tän tylsyyden kestäminen on kuitenkin ihan pala kakkua. Jos ruoka oli vähän mautonta niin iloitsin kuitenkin siitä, että mä rakastan kaikkea ruokaa ja pystyin syömään. Onneks siellä olin minä, eikä siippa, joka olis kuollut sekä tylsyyteen että ronkelina nälkään ;)

Tässä on siis ehtinyt tuumailla kaikenlaista. Yksi tärkeä kysymys on vielä vastausta vailla: Miten sitä pysyis näin tyytyväisenä ja optimistisena arkenakin? Arkena olo on yleensä tyytymätön, riittämätön, väsynyt, kiukkuinen tai muuten vaan hermostunut, vaikkei mulla edes ole erityisen stressaava duuni, eikä lapsia puljattavana.