Kuten jo eilenkin totesin, mulla ei ole ongelmia treenimotivaation kanssa. Pikemminkin toisin päin. Mulla on vaarana treenata liikaa tai liian kovaa. Viime viikon keskiviikkona tein kovan penkkitreenin (ja sen uuden enkan 13*60kg :) ja sen jälkeen seuraava yläkropan treeni oli vasta eilen. Tein leukoja ja punnerruksia ulkona nyt kun vielä riittää valoa työpäivän jälkeen. Olkapäissä tuntui edelleen jotain jäännöstuntemuksia viime viikon failureen asti tekemisestä. Se ei ole normaalia väsymystä tai treenikipua, muttei myöskään mikään varsinainen kipu tai rasitusvamma, vaan jotain muuta... Ehkä panikoin turhasta, mutten haluis kolmatta rasitusvammakaan ja tää tuntuu just sellaselta varhaiselta varoitukselta, että nyt on liian rankkaa ja rikki menee, jos ei hiljennä tahtia.
Missä menee sinnikkään työnteon ja tyhmän jääräpäisyyden raja? Tottakai mä haluan tehdä pitkäjänteisesti ja sinnikkäästi töitä mun penkkitavoitteen eteen, enkä luovuttaa heti ekan vastoinkäymisen edessä. Toisaalta en tietenkään halua olla ääliöjäärä, joka ei ymmärrä omia rajojaan ja jatkaa pään seinään hakkaamista, kun fiksumpi ymmärtäisi jo lopettaa.
Harkitsen sellasta taktiikkaa, että jätän leuanvedot kokonaan pois tän syksyn ohjelmasta minimoidakseni olkapäävamman mahdollisuuden. Se on kuitenkin tosi raskas liike, jossa tekniikka voi helposti hajota, ja kaikki kädet pään yläpuolella tehtävät liikkeet on riskaabeleja olkapäille. Ehkä mä päätän nyt panostaa siihen penkkiin ja jätän leuanvedot myöhemmäksi.
Suosittelen Awkward Gym Moments ryhmää Facebookissa :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti