Toi sanonta tuli mieleen, kun katsoi Pinkiä ja hänen taustatanssijoitaan, joilta ei voimaa ja notkeutta puuttunut. Pink itse lauloi menemään ties minkälaisissa häkkyröissä korkealla ilmassa, eikä touhu todellakaan näyttänyt palalta kakkua. Ilma-akrobatiaa oli nyt vielä enemmän kuin jokunen vuosi (4?) sitten Funhouse kiertueella. Pink on selvästi innostunut siitä. Mä tykkään Pinkin musasta hurjasti ja kun siihen päälle lisätään vielä naisen urheilullisuus ja räväkkä asenne, päästään niin lähelle fanitusta kuin mä kykenen. Valitettavasti uusin levy ei ole mun suurin suosikki. Se on jotenkin liian meluisaa kakofoniaa, ei yhtä melodista kuin vanhemmat levyt, jotka oli enemmän hiphopahtavia.
Funhouse keikalta ostin fanipaidan, jonka neuvottelin eilen päälleni, vaikka se oli minusta melko tiukka jo silloin 10 kiloa sitten. Yllättävän siedettävältä se silti näytti. Kainaloista se tuntui huippukireältä, mutta vatsan kodalla oli vielä vähän tilaa. Tuskin mä siis pelkkää läskiä olen kerännyt ;)
Tällä kertaa tyydyin vain katselemaan paitoja pitkään ja ikuistamaann niitä tän kuvan taustalle. Mikään ei iskenyt niin kovin, että olisin raaskinut luopua euroistani. Miksi keikkapaidat on aina tollasia samanlaisia, eikä jotain hienoja, joita haluis käyttää normaalistikin?
 |
| Makkara kuoressaan, osa II |
 |
| Me istuttiin lavan sivussa. Kaiken näki läheltä, mutta sivusta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti