Sivut

torstai 3. tammikuuta 2013

Monopodi

Voi punapersepaviaanin pallit, nyt ei naurata! Mun piti mennä salille tänään... Aamulla kävin vähän tavallistakin hitaammalla (kerron kohta miksi) ja jalkaterä jäi auton oven väliin, kun se heilahti omalla painollaan kiinni liian nopeasti. Päivän mittaan jalkapöytä kipeytyi ja turposi niin, että lopulta itku kurkussa pompin yhdellä jalalla röntgeniin. Ei murtumaa ja se särkylääkekin alkoi lopulta vaikuttaa, joten nyt olo on jo parempi. (Aluks en halunnut ottaa lääkettä, etten vahingossa kävele liian reteesti ja mahdollisesti pahenna jalan tilannetta, mutta sitten se kipeytyi tosi nopeesti tosi paljon lisää ja sit olikin jo vähän myöhäistä, kun lopulta otin lääkkeen.) Onneks siippa pystyi hakemaan mut töistä ja taluttamaan lekuriin. Ja toi vielä sydämen muotoisen Arnoldin donitsin mulle odotushuoneeseen lohdutukseksi <3 Tädit vähän hymyili :)

Joku vois sanoa, että urheilija ei tervettä päivää näe, mutta tässä mun kremppaputkessa ainoastaan olkapäävaiva on ollut urheilusta johtuvaa. Pitkittynyt flunssa ja turvonnut kinttu ovat kiitosta asunnonvaihtoshowsta. Eilen nimittäin lähdin töistä jo klo 15:25 suuntana maalikauppa, joka olikin kiinni, joten vaihdettiin pariin keittiökauppaan. Sieltä sit kiireestii kotiin seiskaksi tapaamaan välittäjää, joka lähti vasta klo 22:40! Eli yhdentoista jälkeen illalla sain ruokaa seuraavan kerran kolmelta syödyn välipalan jälkeen. Eikä ollut edes paha nälkä. Eipä se antilooppikaan tunne nälkää, kun pinkoo leijonalta pakoon. Pikku stressi pitää nälän loitolla ;) kuten myös unen ja ehkä ne lyhyet unet sitten johti pieneen ropellukseen aamulla: Alkupalaksi potkaisin itseäni toisen jalan kantapäähän niin, että isovarpaan kynsi lohkesi kipeästi. Sormikkaan peukalo jäi kiinni auton oven kahvaan niin, että sisään kiipeäminen meni jotenkin pieleen ja sain sen oven jalkani päälle. Sattuihan se, muttei nyt niin kamalasti, enkä vielä lounasaikaan huomannut mitään poikkeavaa. Vasta iltapäivällä kipeys ja turvotus alkoi ihan yhtäkkiä. Nyt olen istunut pitkään tässä ihanassa nojatuolissa jalat ylhäällä ja pystyn jo heiluttelemaan varpaita ihan kivutta eli paraneminen saattaa olla yhtä nopeaa kuin kipeytyminenkin. Jälkiviisaana helppo sanoa, ettei se selvästikään ole murtunut, mutta just sillon kipeimmillään olisin uskonut vaikka mitä. Mulla ei koskaan ole ollut luunmurtumaa, joten en edes tiedä, miten paljon se sattuu. Oli tää kuitenkin todella paljon kipeempi kuin mikään rasitusvamma tai "marssimurtuma" mitä mulla on koskaan ollut...

2 kommenttia:

  1. Hyvä ettei ollut murtunut! Mun mielestä raajavammat pitää kuvata, jos kipu on poikkeuksellisen kovaa. Todennäköisestihän murtumaa ei ole, jos raaja kipeytyy viiveellä, mutta ihmiset on kummallisia. Muistan sellaisen tapauksen, jossa ihminen oli kaatunut loukaten säärtään ja katsellut kipua kolme viikkoa. Kävi sitten kuvassa ja todettiin säären molempien luiden ikävät murtumat, jotka hoidettiin leikkauksella. Ihmiset toimii eri lailla kuin kirjoissa. Niin ja muuten mulla on sellainen kokemus, että perussärkylääkkeen teho ei riitä siihen, että se antaisi kauheasti aiheuttaa itselleen lisävahinkoa. Parasta ottaa lääkettä, jos kipu sitä vaatii. Pikaista paranemista!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kyllä se aika pikaista tuntuu olevankin :)
    Jälkiviisaus on helppoa, mutta nyt tuntuu ihan hassulta, että tämmösen asian kanssa piti mennä lääkäriin, kun se näin nopeasti paranee! Eihän tästä saa edes kunnollista ruikutusta aikaseks :D

    VastaaPoista